EVA:n vuonna 2017 julkaisemassa raportissa Kadonneet työmiehet kuvataan sitä kuinka työelämän ulkopuolella on pysyvästi lähes 79 000 parhaassa työiässä olevaa miestä. Nämä 25-54-vuotiaat miehet eivät tee töitä, opiskele tai ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Kun katsotaan nuoria aikuisia, naisia ja miehiä, työn ja koulutuksen ulkopuolella on yhdeksän prosenttia ikäryhmistä.

Meille on luontaista katsoa lukuja julkisen talouden kannalta. Voi ei, nämä ihmiset eivät ole koulussa tai töissä! He eivät maksa veroja! Mitäpä jos pysähtyisimme hetkeksi pohtimaan tätä asiaa ihan näiden ihmisten itsensä kannalta. Heidän tehtävänsä ei ole elää elämää mallimittojen mukaan vain siksi, että meillä olisi pienempi kestävyysvaje. Kukaan meistä ei ole täällä sen vuoksi.

Miksi syrjäytyminen on nykyisin yleisempää kuin kymmenen, 20 vuotta sitten? Mitä tässä ilmiössä on takana? Mitä voimme tehdä?

Kodin ulkopuolelle sijoitettuna olleiden lasten ja nuorten lukumäärä on kaksinkertaistunut 1990-luvun alun yhdeksästä tuhannesta 18 tuhanteen. Näistä kiireellisesti sijoitettuna olleiden lasten lukumäärä on noussut vielä jyrkemmin: 1990-luvun alusta määrä on viisinkertaistunut 2010-luvun neljään tuhanteen. Pelkästään 2016-2017 kasvua oli 15 %.

Erityisesti kiireellisten sijoitusten määrä kertoo siitä, etteivät palvelut nykyisellään auta perheitä riittävän varhain. Tuoreen lisensiaatintutkimuksen (Pietilä 2017) mukaan sijoitusten taustalla on hyvin moninaisia syitä. Niistä kuitenkin yksi toistui useasti: 17-vuotiaiden nuorten kodin ulkopuolelle tehtyjen sijoituspäätösten taustalla olivat 65-prosenttisesti opintoihin liittyvät ongelmat. Se ei kuitenkaan ollut kellään ensisijainen sijoitussyy.

Opintoihin liittyvien ongelmien taustalla oli runsas poissaolo. Vain yksittäisten nuorten kohdalla sosiaalityöntekijä oli kirjannut päätöstekstiin, että nuorella olisi todettu olevan oppimisvaikeuksia. Runsaiden koulupoissaolojen tai koulutuksen puuttumisen katsotaan tutkimuksissa olevan yhteydessä laajempaan huono-osaisuuteen. Pitkittynyt lintsailu ei siis ole pääsyy ongelmille, vaan pikemmin oire, joka alkaa pian toteuttaa itseään. Jos nuorella on poissaoloja koulusta, hänellä on tyypillisesti runsaasti poissaoloja myös kotoa.

Kun sijoituspäätökset koskivat ilman opiskelupaikkaa jäänyttä tai opintojen keskeyttämisvaarassa olevaa nuorta, kuvasivat sosiaalityöntekijät nuoren olevan syrjäytymisvaarassa.

Tutkimuksessa nuorten kuvattiin olevan turvattomia tai ikään kuin eksyksissä omassa elämässään. Vain 10 % nuorista kuvattiin vaarallisiksi itselleen tai muille. Nuorten kuvattiin kyllä tekevän kielteisiä asioita – erityisesti monella oli päihdeongelma – mutta sosiaalityöntekijät eivät tulkinneet tätä niinkään nuoren pahantahtoisuudeksi, vaan helposti vietävissä olemiseksi tai kypsymättömyydeksi. Päihteiden käytön taustalla on jokaisella nuorella omanlaisensa tarina.

Tavallisesti turvattomuus on liitetty nuorten sijaan pieniin lapsiin, mutta sosiaalityöntekijät liittivät laiminlyödyksi tulemisen ja turvattomuuden selvästi myös 17-vuotiaisiin nuoriin. Erityisen silmiinpistävää on Pietilän tutkimuksessa mainittu rytmittömyys. Monet nuoret valvovat yöt ja nukkuvat pitkälle aamupäivään, oli seuraavana päivänä koulupäivä tai ei. Vanhempien keinovalikoima nuoren elämään puuttumiseen jää lopulta riittämättömäksi, silloinkin, kun vanhempi on aidosti läsnä nuoren elämässä.

Keskustelin jokin aika sitten arvostamani ammattikoulun opettajan kanssa. Hänellä on lähes 30 työvuotta takana. Hän sanoi, että nuorten arjen ja siten myös opintojen hallinta on heikentynyt kategorisesti koko hänen työuransa ajan. Ongelmat alkavat jo paljon varhemmin kuin vasta toisella asteella. Peruskoulu ei kykene niitä ennaltaehkäisemään tai niihin riittävästi puuttumaan. Hänen mukaansa erityisesti pojat tarvitsisivat miehen mallia ja tiukempaa vaatimustasoa ihan perusasioissa. Rajat ovat rakkautta erityisesti teini-ikäisten nuorten arjessa. Heikko päivärytmi ja kodin arki olivat hänen kokemuksensa mukaan lähes aina taustalla. “Kun nämä nuoret kaipaisivat sitä läsnäoloa”, hän totesi.

Läsnäolon toive toistuu lukuisissa lasten ja nuorten ongemia kartoittavissa kyselyissä ja tutkimuksissa. Vuonna 2009 Nuorten akatemia kysyi 500 seitsemäsluokkalaiselta nuorelta, mitä he haluaisivat tehdä tutun aikuisen kanssa, jos heillä olisi kaksi tuntia aikaa. Erityisesti pojat vastasivat, että he kaipasivat aikaa keskustelulle.

Ilman että kodin vaikutusta huomioitiin, oli entisillä kodin ulkopuolelle sijoitetuilla lähes yhdeksänkertainen riski vain perusasteen koulutukseen, oli se lapsuuden perhetaustan vakioinnin jälkeen viisinkertainen. Myös toimeentulotuen kohdalla riskikertoimet heikkenivät noin puoleen alkuperäisestä, kummallakin sukupuolella. (Kestilä ym. 2012)